Kolumni
Saapuva syksy on erilaisten asusteiden ja päähineiden luvattua aikaa. Ilmat alkavat hiljalleen viiletä ja käsityölehdet ja -some täyttyvät erilaisista “syksyn trendipipoista” ja muista asusteohjeista, joiden ingresseissä lupaillaan joko helppoutta (aloita uusi ihana harrastus), tyylikkyyttä (tee itsellesi syksyn trendikkäin pipo), tai ratkaisua nurkan takana odottavan joulusesongin ikuisuusongelmaan (yllätä rakkaasi jouluna itse neulotulla lahjalla).
Omalla kohdallani syksy tuntuu tuovan lähes joka vuosi saman haasteen. Pitäisi neuloa itselle uusi pipo. Luulisi että ihmisellä, joka on neulonut enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti viimeiset lähemmäs 18 vuotta, olisi suosikkipipo-ohje tai pari. Vaan ei. Erilaisia ohjeita on kyllä kertynyt driveen ja kirjahyllyni neulekirjoistakin niitä löytyy, mutta omaa niin sanottua vakio-ohjetta niistä ei tunnu löytyvän, vaikka taidan palata niiden ääreen lähes joka syksy.
Minulla ei ole mitään pipojen neulomista vastaan. Tykkään kyllä niiden neulomisesta, mutta viime vuosina olen neulonut erilaisia pipoja lähinnä hyväntekeväisyyskeräyksiin, tai lämmittämään läheisteni päitä. Lehdet ja some eivät siis ole väärässä. Pipo todella on hyvä joululahja, jos vaan on vähänkään perillä saajan värimaailmasta ja materiaalitoiveista. Jos tahtoo välttää pahimmat sudenkuopat, voi valmiin pipon korvata pipolahjakortilla, johon saaja merkitsee toiveensa.
Yksinkertaisimmillaan pipo onkin helppo ja nopea projekti, jota voi tehdä melkein missä vaan. Kahvilla neuleystävien kanssa, junassa matkalla sukuloimaan, tai työpalaveria kuunnellessa. Silti minulta puuttuu itseneulottu pipo. Joudun myöntämään, että päätäni lämmittää uskollisesti jo useamman vuoden palvellut Varustelekan keltainen, klassista Cousteu-pipoa muistuttava merinopipo, joka on sentään edes valmistettu Suomessa.
Inspiraation tai materiaalien puute ei ole ajanut minua tähän tilanteeseen. Monissa pipo-ohjeissa ja niistä käydyissä keskusteluissa hehkutetaan ns. yhden kerän/vyyhdin pipoja, eli pipoja joihin voisi vihdoin käyttää pitkään lankavarastossa hilloutuneen “sen yhden ihanan langan”. Näitä ihania yksittäisiä vyyhtejä löytyy niin omasta lankakaapistani, kuin takuulla lähes kaikkien neulojien varastoista.
Samalla yhä nopeammissa sykleissä muuttuva muoti tekee oman tyylin rakentamisesta ja ylläpitämisestä haastavampaa. Lopputuloksena on helposti tilanne, joka kartuttaa kyllä hattuhyllyjen sisältöä, mutta yksittäisten pipojen käyttö saattaa jäädä vähäiseksi. Olen toisaalta sen verran sentimentaalinen ja vastuullista kuluttajuutta tavoitteleva, että toivoisin kymmenen ihan kivan pipon sijaan minulla olevan muutama päähine, joihin olisin kiintynyt ja joista olisin aidosti innoissani.
Haikailemani “juuri sopiva” syyspipo tuntuu olevan kuin kauan jahdattu Graalin malja. Eikä minulla ole tässä jahdissa apunani neulemaailman Indiana Jonesia. Fiktiivisellä arkeologilla on oma tunnistettava päähineensä, miksei siis minullakin? Ehkä tänä syksynä vihdoin löydän sen täydellisen syssymyssyn.
Vastaa